Kevätlukukauden alkamisesta saakka olen ollut aika hyvin työllistetty... Normaalit lyhyet "vapaahetket" töissä ovat uupuneet ja näin kolmannen viikon puolivälissä sen alkaa huomata. Muisti alkaa vähän pätkiä ja en esimerkiksi millään kyennyt muistamaan Fortumin nimeä... Muistin sen kyllä alkavan f:llä, mutta siihen se jäikin. Piti kaivaa esille lappu, jossa nimi luki... Huolestuttavaa.
Syynä tähän kiireeseen on ollut opeharjoittelijat, joita olen ohjannut kohta sen 3 viikkoa. Nämä 3 viikkoa ovat olleet kyllä todella antoisat, mutta on silti ihan kiva ajatus, että ensi viikolla mulla on taas välituntejakin (jolloin en siis käy läpi tuntisuunnitelmia tai pidä palautekeskusteluja). Toivottavasti myös harjoittelijoilla on ollut antoisaa. Ainakin ovat päässeet näkemään niitä normaaleja luokkia, joita norsseilla (varsinaiset harjoittelukoulut) ei ihan hirveästi vilise... Jospa eivät kuitenkaan saaneet kammokuvaa opettajan työstä ja hirveästä kiireestä. Useimmat opettajat eivät nyt kuitenkaan haali itselleen niin paljon palavereita ja yhteistyöhetkiä kollegojen kanssa kuin mitä mä teen.
Näiden viikkojen aikana on tullut mieleen myös omat harjoitteluajat. Joista on nyt 6 vuotta (hui, kylläpä aika onkin rientänyt). Olin silloin todella todella todella noviisi. Harjoitteluun mennessä en ollut opettanut päivääkään yläkoulun puolella. Olin tehnyt muutaman pidemmän sijaisuuden alakouluihin, mutta yläkoulut ja lukiot olivat täysin tuntematonta maastoa. Muistan, että ensimmäinen harjoittelutunti jännitti ihan hirveästi. Pelotti, että osaanko mä puhua järkeviä. Osaanko vastata kysymyksiin. Kykenenkö hallitsemaan oppilasryhmän. Sekoilenko. Unohdanko asiat. Hirveästi huolia. Mutta kohtuudella ne tunnit taisi mennä. Ja täytyy kyllä sanoa, että onneksi tein ensimmäisen harjoitteluni norssissa. Muuten ois voinut ehkä mennä luu kurkkuun.... Harjoittelun aikana en myöskään oikein onnistunut löytämään omaa opettajapersoonaani. Pyrin ehkä enemmän olemaan sellainen kuin matematiikan opettajan mielestäni kuului olla. Onneksi jo ensimmäisen opevuoteni, ja varsinkin toisen, aikana ns. löysin itseni. Löysin sen oman tapani olla luokassa. Mun harjoittelijoille oli ehkä hieman shokki nähdä se, että mä istun luokassa yleensä pöydällä jalat ristissä. Tai jonkun oppilaan pöydällä... Juttelen niitä näitä ja useimmiten asiaa. Opetellaan uusi asia keskustelemalla. Heitän läppää oppilaiden kanssa ja jään myös kuuntelemaan niiden muita huolia. En oikeastaan erota itsessäni opettajapersoonaa ja vapaa-ajan persoonaa. Tiedostan kyllä, että jossain vaiheessa tämä voi kuormittaa liikaakin. Mutta en oikein osaa olla yltiövirallinen ja olla jotenkin eri ihminen luokassa kuin muuten.
Oman itsensä löytämisen jälkeen opettaminen on ollut mielettömän kivaa. Ekana vuonna vielä stressasin asioista. Jännitin vähän tunteja. Mutta se on kyllä karissut täysin. Toki kokemuskin on lisännyt rentoutta, mutta eniten se ajatus, että olen luokassa just oma itseni.
Toivottavasti mun harjoittelijatkin aikanaan löytävät sen oman tapansa olla luokassa. Nyt ainakin saivat tutustua hieman erilaiseen tapaan, mitenkään väheksymättä muiden tapoja opettaa. Mulle ne eivät vaan selvästikään sovi.
Syynä tähän kiireeseen on ollut opeharjoittelijat, joita olen ohjannut kohta sen 3 viikkoa. Nämä 3 viikkoa ovat olleet kyllä todella antoisat, mutta on silti ihan kiva ajatus, että ensi viikolla mulla on taas välituntejakin (jolloin en siis käy läpi tuntisuunnitelmia tai pidä palautekeskusteluja). Toivottavasti myös harjoittelijoilla on ollut antoisaa. Ainakin ovat päässeet näkemään niitä normaaleja luokkia, joita norsseilla (varsinaiset harjoittelukoulut) ei ihan hirveästi vilise... Jospa eivät kuitenkaan saaneet kammokuvaa opettajan työstä ja hirveästä kiireestä. Useimmat opettajat eivät nyt kuitenkaan haali itselleen niin paljon palavereita ja yhteistyöhetkiä kollegojen kanssa kuin mitä mä teen.
Näiden viikkojen aikana on tullut mieleen myös omat harjoitteluajat. Joista on nyt 6 vuotta (hui, kylläpä aika onkin rientänyt). Olin silloin todella todella todella noviisi. Harjoitteluun mennessä en ollut opettanut päivääkään yläkoulun puolella. Olin tehnyt muutaman pidemmän sijaisuuden alakouluihin, mutta yläkoulut ja lukiot olivat täysin tuntematonta maastoa. Muistan, että ensimmäinen harjoittelutunti jännitti ihan hirveästi. Pelotti, että osaanko mä puhua järkeviä. Osaanko vastata kysymyksiin. Kykenenkö hallitsemaan oppilasryhmän. Sekoilenko. Unohdanko asiat. Hirveästi huolia. Mutta kohtuudella ne tunnit taisi mennä. Ja täytyy kyllä sanoa, että onneksi tein ensimmäisen harjoitteluni norssissa. Muuten ois voinut ehkä mennä luu kurkkuun.... Harjoittelun aikana en myöskään oikein onnistunut löytämään omaa opettajapersoonaani. Pyrin ehkä enemmän olemaan sellainen kuin matematiikan opettajan mielestäni kuului olla. Onneksi jo ensimmäisen opevuoteni, ja varsinkin toisen, aikana ns. löysin itseni. Löysin sen oman tapani olla luokassa. Mun harjoittelijoille oli ehkä hieman shokki nähdä se, että mä istun luokassa yleensä pöydällä jalat ristissä. Tai jonkun oppilaan pöydällä... Juttelen niitä näitä ja useimmiten asiaa. Opetellaan uusi asia keskustelemalla. Heitän läppää oppilaiden kanssa ja jään myös kuuntelemaan niiden muita huolia. En oikeastaan erota itsessäni opettajapersoonaa ja vapaa-ajan persoonaa. Tiedostan kyllä, että jossain vaiheessa tämä voi kuormittaa liikaakin. Mutta en oikein osaa olla yltiövirallinen ja olla jotenkin eri ihminen luokassa kuin muuten.
Oman itsensä löytämisen jälkeen opettaminen on ollut mielettömän kivaa. Ekana vuonna vielä stressasin asioista. Jännitin vähän tunteja. Mutta se on kyllä karissut täysin. Toki kokemuskin on lisännyt rentoutta, mutta eniten se ajatus, että olen luokassa just oma itseni.
Toivottavasti mun harjoittelijatkin aikanaan löytävät sen oman tapansa olla luokassa. Nyt ainakin saivat tutustua hieman erilaiseen tapaan, mitenkään väheksymättä muiden tapoja opettaa. Mulle ne eivät vaan selvästikään sovi.
Voi sentään, mä muistan varmaan hautaan saakka ekasta harjottelusta sen sedän, joka oli mulla fyssan ohjaajana. Kaikki tuntisuunnitelmat meni aina uusiksi, kun aiheet vaihtui, ja palaute tuntui olevan aina negatiivista. Enkä oikeastaan tainnut paljoakaan itse suunnitella, kun sillä oli niin vahva näkemys, mitä siellä luokassa pitää tehdä. Sit loppupalautteessa se sanoi, että "kaikilla on pari ekaa vuotta ihan kamalaa kaaosta, mutta susta tulee vielä hyvä opettaja." :)
VastaaPoistaharjoitteluaikoina en uskonut, kun sanottiin, että ottakaa hyöty irti niistä seurattavista tunneista, mutta nyt olisi kyllä mielenkiintoista päästä seuraamaan toisten opettajien pitämiä tunteja. Ei vaan oikein kuulu meidän koulun tapoihin, harmi...
oliko sulla ohjaajana se hieman pelottavan puoleinen setä, jonka tunneilla piti tehdä pelottavia sähköopin juttuja?
PoistaMä seurailin harjotteluissa aika paljon muiden opettajien tunteja, mutta en ehkä saanut niistä ihän hirveästi irti. Jotenkin ei osannut silloin kiinnittää vielä oikeisiin juttuihin huomiota.
Nyt meidän koulussa me lanseerattiin muutama vuosi sitten yhden toisen open kanssa ideaa toisten opettajien tuntien seuraamisesta. Mä oonkin sitten jonkun verran käynyt muiden matikistien tunneilla, mutta aika vähän muut tuota ilmeisesti harrastaa. Tai no, mun tunneilla on sitten vastavuoroisesti ollut joskus joku kattelemassa = toisena opena.
Joo, just se. Soveltavassa harjoittelussa olin yhdessä koulussa Riihimäellä, ja mun harjoittelunohjaajalla oli ollut sama setä ohjaajana joskus aikoja sitten, ja sekin muisti sen sedän. Oli kuulemma ollut aika legenda jo niihin aikoihin :)
VastaaPoistatää on varmaan monta fyssan opesukupolvea yhdistävä tekijä... nyt se varmaan on jo jäänyt eläkkeelle. Tai sitten se vaan näytti vanhemmalta...
Poista