Käväisin oppilaiden (ja muutaman openkin) kanssa laskemassa tässä viikolla niinkin hurjassa paikassa kuin Vihti Skissä. Olen useampana vuonna kyseisessä paikassa opettanut meidän oppilaita laskettelemaan. Tänä vuonna kuitenkin oli vihdoin muitakin opetuskykyisiä opettajia mukana, joten mähän sitten menin toisen open pitämään lautailukouluun.
Mun lautailuhistoriani on erittäin erittäin vähäinen. Suunnilleen 15 vuotta sitten olen kerran laskenut laudalla (silloin jalkaan tungettiin vielä laskettelumonot, jotka oli laudassa kiinni. Oli, tuota, erittäin mielenkiintoista ja vaikeeta. Varsinkin hissillä ylös meno...) ja toisen kerran n. 5 vuotta sitten. Toisella kerralla en tosin ikinä tainnut päästä edes hissiin. Harjoittelin lastenrinteessä tamppaamalla mäkeä ylös ja tulemalla jotenkin alas. Ja jotenkin oppi ei ikinä iskostunut mun päähän. En vaan löytänyt sitä lautailun logiikkaa.
Mutta tällä kertaa se logiikka meni aivoihin asti. En tiedä mitä tapahtui. Joko mulla oli tosi hyvä ope, tai sitten se onnistu sanoon just jonkun oikeen jutun, tai sitten mä olin kasvanut tarpeeksi isoksi tajuamaan homman jujun.
Eka mäki oli niiiin räpellystä. Mietin jo, että kyllä tässä vielä huonosti käy. Mutta oppilaiden kanssa sitten toisiamme tsempattiin ja toisaalta oppilaillekin oli kovin lohdullista, että mä myös kynnin sitä mäkeä alas aina ties millä ruumiinosalla. Mutta kun se loksahti kohdalleen, niin sitten se loksahti.
Ja olihan se hienoa. Oli ihan mielettömän huisaa saada onnistumisen kokemuksia. Lastenrinne sujui jo vallan ketterästi ja kääntyilytkin kumpaankin suuntaan meni aika kivasti. Vauhti oli tosin huimaakin huimempi (lue: ei todellakaan). Sitten mun opekaveri sai mut houkuteltua mukaansa isoon rinteeseen (lue: Vihdin isoimpaan. Aika pieni nyppylä se on silti). Ankkurihissiä en käyttänyt kertaakaan itse vaan menin aina mun opekaverin kanssa samalla. Eka lasku pelotti, tokakin vielä pelotti, kolmannella uskalsi jo vähän ottaa vauhtia. Ja sitten neljännellä uskalsin jo kunnolla tehdä käännöksiä ja laskea myös selkä alas päin. Tämä tyttö on edelleen niiiin täynnä hymyä. ...ja lihassärkyä...
Nyt pitäis vaan mennä treenaamaan uudestaankin. Mutta vähän hirvittää noi hinnat ja onhan nää etelän nyppylät aika pienoisia (tosin varmasti sopivia mun taitotasolle laudan kanssa). Mutta jos vaikka tässä kerran saisi höynäytettyä jonkun laskutaitoisen mukaansa.
Meillä oli kaikilla laskijoilla kypäräpakko ja oli hienoa huomata, että kukaan oppilaista ei nurissut. Kaikki (myös kokeneemmat laskijat) otti kypärät nurisematta ja ne myös pysyivät kaikkien päässä. Jee, jossakin lajissa kypäräkulttuuri on selkeästi mennyt eteen päin :)
Ja oli muuten kerrassaan ihana ilma. Harmittaa, etten ikinä ehtinyt kaivaa puhelinta esille ja ottaa kuvaa mielettömistä maisemista. Toisaalta se laskeminen oli niin kivaa, että ehkä ihan hyvä, että keskityin siihen, enkä kuvaamiseen....
Mun lautailuhistoriani on erittäin erittäin vähäinen. Suunnilleen 15 vuotta sitten olen kerran laskenut laudalla (silloin jalkaan tungettiin vielä laskettelumonot, jotka oli laudassa kiinni. Oli, tuota, erittäin mielenkiintoista ja vaikeeta. Varsinkin hissillä ylös meno...) ja toisen kerran n. 5 vuotta sitten. Toisella kerralla en tosin ikinä tainnut päästä edes hissiin. Harjoittelin lastenrinteessä tamppaamalla mäkeä ylös ja tulemalla jotenkin alas. Ja jotenkin oppi ei ikinä iskostunut mun päähän. En vaan löytänyt sitä lautailun logiikkaa.
Mutta tällä kertaa se logiikka meni aivoihin asti. En tiedä mitä tapahtui. Joko mulla oli tosi hyvä ope, tai sitten se onnistu sanoon just jonkun oikeen jutun, tai sitten mä olin kasvanut tarpeeksi isoksi tajuamaan homman jujun.
Eka mäki oli niiiin räpellystä. Mietin jo, että kyllä tässä vielä huonosti käy. Mutta oppilaiden kanssa sitten toisiamme tsempattiin ja toisaalta oppilaillekin oli kovin lohdullista, että mä myös kynnin sitä mäkeä alas aina ties millä ruumiinosalla. Mutta kun se loksahti kohdalleen, niin sitten se loksahti.
Ja olihan se hienoa. Oli ihan mielettömän huisaa saada onnistumisen kokemuksia. Lastenrinne sujui jo vallan ketterästi ja kääntyilytkin kumpaankin suuntaan meni aika kivasti. Vauhti oli tosin huimaakin huimempi (lue: ei todellakaan). Sitten mun opekaveri sai mut houkuteltua mukaansa isoon rinteeseen (lue: Vihdin isoimpaan. Aika pieni nyppylä se on silti). Ankkurihissiä en käyttänyt kertaakaan itse vaan menin aina mun opekaverin kanssa samalla. Eka lasku pelotti, tokakin vielä pelotti, kolmannella uskalsi jo vähän ottaa vauhtia. Ja sitten neljännellä uskalsin jo kunnolla tehdä käännöksiä ja laskea myös selkä alas päin. Tämä tyttö on edelleen niiiin täynnä hymyä. ...ja lihassärkyä...
Nyt pitäis vaan mennä treenaamaan uudestaankin. Mutta vähän hirvittää noi hinnat ja onhan nää etelän nyppylät aika pienoisia (tosin varmasti sopivia mun taitotasolle laudan kanssa). Mutta jos vaikka tässä kerran saisi höynäytettyä jonkun laskutaitoisen mukaansa.
Meillä oli kaikilla laskijoilla kypäräpakko ja oli hienoa huomata, että kukaan oppilaista ei nurissut. Kaikki (myös kokeneemmat laskijat) otti kypärät nurisematta ja ne myös pysyivät kaikkien päässä. Jee, jossakin lajissa kypäräkulttuuri on selkeästi mennyt eteen päin :)
Ja oli muuten kerrassaan ihana ilma. Harmittaa, etten ikinä ehtinyt kaivaa puhelinta esille ja ottaa kuvaa mielettömistä maisemista. Toisaalta se laskeminen oli niin kivaa, että ehkä ihan hyvä, että keskityin siihen, enkä kuvaamiseen....
Kommentit
Lähetä kommentti