Elätkö unelmaasi

Viikottaisiin tapoihini kuuluu katsoa Greyn anatomia (yleensä padilta, koska haluan katsoa sarjan rauhassa ilman keskustelua kenenkään kanssa). Ainut vähänkään järkevä syy katsoa kyseistä sarjaa on rentoutuminen. Aivot narikkaan ja padi käteen.

Eräässä kevään jaksossa kysyttiin "Elätkö unelmaasi?"

Jäin miettimään tätä. Aihe on ajankohtainen, sillä teinien kanssa olen töissä pohtinut paljon tulevaisuuden haaveita ja usean kerran keskusteluun on tullut myös se, tiesinkö peruskoulun lopussa, mitä halusin tehdä (en tiennyt). Mutta mistä haaveilin? 

Mun ajatus taisi olla peruskoulun lopussa ja lukioaikana, että aikuisena teen jotain töitä lasten/nuorten parissa. Jossain vaiheessa ajatus opettajana olemisesta ilmaantui. Tuolloin halusin kuitenkin nimenomaan alakoulun opettajaksi (onneksi usean sattuman kautta päädyin kuitenkin nimenomaan opiskelemaan aineenopettajaksi). Halusin myös asua maalla (hmm... enää en). Päässäni pyöri ajatus puisesta omakotitalosta ja muutamasta lapsesta. Kovin kovin perinteinen ajatusmalli. 

En voi ehkä sanoa eläväni sitä unelmaa, mikä mulla oli teini-ikäisenä. Mutta elänkö omaa unelmaani nyt? Tähän sanoisin kyllä. Tämä elämä on juuri se, mitä haluan. En suunnitellut eroavani, enkä suunnitellut päätyväni uusioperhearkeen, en suunnitellut pyörittäväni välillä suurperheen arkea. Mutta tästä hetkestä katsottuna, tämä elämä tuntuu hyvältä. Välillä on kiire (no, aika useinkin), välillä tuntuu, ettei kädet ja korvat riitä (usein tämäkin), välillä kaipaa hiljaisuutta yli kaiken (aika usein tämäkin, onneksi myös omia hetkiä riittää), mutta useimmiten tämä elämä kuitenkin hymyilyttää. Välillä ärsytys on suuren suuri kaikkia tässä taloudessa (silloin sun tällöin) eläviä kohtaan, mutta useimmiten on kuitenkin aika kivaa. Ja useimmiten se vieressä oleva, tämän arjen jakava ihminen, ei ärsytä (välillä kyllä).

Kuten Meredith (Greyn anatomia) sanoisi: olen ällöonnellinen (tai ainakin lähes). Asiat ovat hyvin. En muuttaisi kovinkaan montaa asiaa. Pidän työstäni, koen työni merkitykselliseksi, pidän asioista ympärilläni, minulla on ystäviä, on se toinen ihminen, kenen kanssa jakaa arki, on omaa aikaa. Näin on hyvä olla.

Ja pyörällä, repusta pilkistäen, raahatut pionitkin selvisivät hengissä. Mielestäni pionit on suloisimmillaan vielä nupussa ollessaan, joten en ole kauhean pettynyt, jos kukat eivät ikinä aukea.