Eilen löysin itse kokkaamassa neljälle alaikäiselle pikaruokana nuudelia ja kalapuikkoja (ruoka, joka myös takuuvarmasti uppoaa kaikille). Yksi vieraileva tähtönen ja kolme normiyksilöä. Mietin, että kuinka tähän päädyttiin.
Jotenkin tämä arki on parissa vuodessa tullut osaksi mun elämää. Ruoanlaittoa, siivoamista, pyykinpesua. Kuulumisten vaihtamista. Läksyjen tekemistä. Kokeesta panikointia. Hukkuneiden kännyköiden etsimistä. Piposta ja hanskoista naputtamista. Riitojen ratkomista. Uhman ohi menemisen odottamista. Syvään hengittämistä.
Ja kuten eilen, ex tempore koko konkkaronkan ruokkimista, paimentamista ja eteenpäin hoputtamista. H tarvittiin naapurin raksalle pika-avuksi tunniksi, joten mä jäin pyörittämään viikon kiireisimmän illan itsekseni. Hyvin meni. Mietin vain sitä, kuinka erilaista tämä arki on verrattuna vaikkapa arki-iltaani kolme vuotta sitten. Yhtäkkiä onkin me ja arjen sumplimista miljoonan eri liikkuvan osan suhteen.
Ja itse asiassa mä tykkään tästä. Useampi on eri tilanteessa kysynyt, että hoidanko mä H:n lapsia. En ole kokenut niin missään vaiheessa oikeastaan tekeväni. Nää skidit vaan on osa arkea. Useimmiten meitä on paikalla kaksi aikuista, aika usein vain jompikumpi. Sillä kumpi paikalla on, ei oikeastaan ole väliä. Kumpi vain hoitaa homman ja tarvittaessa pari ylimääräistäkin tyyppiä. Mä myös pyrin tietoisesti siihen, että jokaisella jäisi myös isä-lapsi -aikaa. Mutta myös siihen, että mun läsnäolo arjessa ois täysin normijuttu. Meillä siis komentaa lapsia se, joka sattuu paikalla olemaan. Meillä myös kuuntelee lapsia se, joka lähellä on (no useammin kyllä mä tajuan reagoida) . Ja meidän yksikkö on tämä meidän sekava hässäkkä, lapsilla on sitten toinen yksikkö toisessakin paikassa.
Mutta niin, kyllä mä myös nautin paljon niistä illoista, kun talo on tyhjä. Kukaan ei kysy eikä vaadi mitään. Ruoan suhteen ei tarvitse miettiä mitään. Arki onneksi onkin sopivasti kumpaakin.
Mutta on tää vaan omituista. Minä, joka en ole äiti, pyöritän silti tosi monta päivää viikossa lapsiperheen arkea. Ja alan kaiken lisäksi kokea tämän täysin normijuttuna. Kuten myös sen, että kalentereita selataan ja päivitetään ahkeraan, ja silti kukaan ei oo läheskään aina selvillä kaikkien talouden ihmisten menoista...
Jotenkin tämä arki on parissa vuodessa tullut osaksi mun elämää. Ruoanlaittoa, siivoamista, pyykinpesua. Kuulumisten vaihtamista. Läksyjen tekemistä. Kokeesta panikointia. Hukkuneiden kännyköiden etsimistä. Piposta ja hanskoista naputtamista. Riitojen ratkomista. Uhman ohi menemisen odottamista. Syvään hengittämistä.
Ja kuten eilen, ex tempore koko konkkaronkan ruokkimista, paimentamista ja eteenpäin hoputtamista. H tarvittiin naapurin raksalle pika-avuksi tunniksi, joten mä jäin pyörittämään viikon kiireisimmän illan itsekseni. Hyvin meni. Mietin vain sitä, kuinka erilaista tämä arki on verrattuna vaikkapa arki-iltaani kolme vuotta sitten. Yhtäkkiä onkin me ja arjen sumplimista miljoonan eri liikkuvan osan suhteen.
Ja itse asiassa mä tykkään tästä. Useampi on eri tilanteessa kysynyt, että hoidanko mä H:n lapsia. En ole kokenut niin missään vaiheessa oikeastaan tekeväni. Nää skidit vaan on osa arkea. Useimmiten meitä on paikalla kaksi aikuista, aika usein vain jompikumpi. Sillä kumpi paikalla on, ei oikeastaan ole väliä. Kumpi vain hoitaa homman ja tarvittaessa pari ylimääräistäkin tyyppiä. Mä myös pyrin tietoisesti siihen, että jokaisella jäisi myös isä-lapsi -aikaa. Mutta myös siihen, että mun läsnäolo arjessa ois täysin normijuttu. Meillä siis komentaa lapsia se, joka sattuu paikalla olemaan. Meillä myös kuuntelee lapsia se, joka lähellä on (no useammin kyllä mä tajuan reagoida) . Ja meidän yksikkö on tämä meidän sekava hässäkkä, lapsilla on sitten toinen yksikkö toisessakin paikassa.
Mutta niin, kyllä mä myös nautin paljon niistä illoista, kun talo on tyhjä. Kukaan ei kysy eikä vaadi mitään. Ruoan suhteen ei tarvitse miettiä mitään. Arki onneksi onkin sopivasti kumpaakin.
Mutta on tää vaan omituista. Minä, joka en ole äiti, pyöritän silti tosi monta päivää viikossa lapsiperheen arkea. Ja alan kaiken lisäksi kokea tämän täysin normijuttuna. Kuten myös sen, että kalentereita selataan ja päivitetään ahkeraan, ja silti kukaan ei oo läheskään aina selvillä kaikkien talouden ihmisten menoista...
Kommentit
Lähetä kommentti