Eilen satoi vettä (samoin kuin tänään). Ja paljon. Välillä kaatamalla, välillä tihkuttaen. Onnellisesti tihkuttaen silloin, kun yksi alamittainen käväisi ostamassa kaverille synttärilahjaa. Epäonnekkaasti kaatamalla silloin, kun menin nostamaan porkkanoita (ne ovat kasvaneet yllättävän sopusuhtaisiksi isossa ruukussa) ruokaa varten. Mutta sitähän se syksy on.
Jollakin kieroutuneella tavalla tykkään syksystä. Siitä, kun aamut ovat viileitä ja iltaisin on jo hämärää. Vesisadekaan ei ole kovin paha juttu (paitsi jos sateenvarjo on rikki ja takki ei pidä vettä. Pitäisikin investoida uusi sateenvarjo). Lisäksi syksyyn kuuluu se, että on ainakin jossain välissä aikaa vain olla. Istua teekupin kanssa sohvalla. Kuunnella sateen ropinaa (sekä pyykkikoneen ja tiskikoneen...). Lukea kirjaa, nauttia ajasta (ja valmistautua henkisesti erinäisiin siivousoperaatioihin).
Puutarha alkaa näyttää siltä, että erinäisiä kasveja pitäisi leikata pois. Mansikat voisi istuttaa jo talvi-istutuksiin (kesäisin mansikat ovat meillä isoissa ruukuissa, talvisin istutettuna jonnekin kukkapenkkiin), viimeiset raparperit käyttää sopivaan herkkuun. Se ainoa paprika, joka selvisi kesästä, alkaisi olla kypsä poimittavaksi. Yksi epätoivoinen kurkku yrittää edelleen kasvaa syötäväksi.
(ja jostakin hämmentävästä syystä, tämän postauksen fontti on ehkä eri kuin muissa postauksissa...)
Kommentit
Lähetä kommentti