Yksin

Pitkään mietin, että kirjoitanko tästä aiheesta mitään. Aihe on kuitenkin jo erittäin erittäin henkilökohtainen. Mutta väliäkö hällä.

Olen siis viimeiset 6 kuukautta opetellut elämään jälleen sinkkuna. Näistä kuudesta kuukaudesta tosin kolme asuin edelleen yhdessä nykyisen ex-puolisoni kanssa. Oli muuten mielenkiintoista määritellä silloin itsensä muille ihmisille. "Olen siis eronnut, mutta asun tulevan ex-puolisoni kanssa samassa asunnossa". "Olen tuleva eronnut", "Olen eronnut, mutten vielä asumuserossa".

Ero ei koskaan ole varmastikaan helppo. Väittäisin kuitenkin, että meillä se oli keskimääräistä helpompi. Kummatkin olivat tulleet omilla tahoillaan suunnilleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin (ja näistä asioista on puhuttu jo useampi vuosi, joten kummallekaan asia ei ole mikään uusi juttu eikä yllätys), joten ei voi sanoa, että jompi kumpi olisi jättäjä ja toinen jätetty. Ei. Eroamispäätös tehtiin täysin yhteisymmärryksessä. Ihmeellistä kyllä, myös ilman suurempia kriisejä. Tähän ehkä vaikutti se, että asiaa oltiin tosiaan käsitelty jo niin kauan.

Kesä oli mulle henkilökohtaisesti vaikeaa aikaa. Koin olevani eronnut, mutten kuitenkaan vapaa. Se oli hieman päätä hajottavaa. Samoin kuin se, että asutaan yhdessä määrittelemätön aika. Mä en muutenkaan ole hyvä välitiloissa ja tuo oli aika iso välitila. Näin jälkikäteen voisi määritellä, että mä olin varmaan jollakin lievällä tasolla masentunut. Nukuin aivan liikaa ja välillä oli suuria vaikeuksia päästä sängystä ylös ja oikeasti tehdä jotain. Tuo kuitenkin meni ohi. Töiden alkaminen toi rutiinia ja sitten muutettiin oikeasti erilleen.

Ihan ensimmäinen viikonloppu yksin oli vaikea. Olin tietoisesti myös jättänyt sen tyhjäksi. Halusin, että joudun oikesti käsittelemään eroasian, enkä täytä elämääni kaikella muulla ja peitä sitten omia tunteitani kaiken muun alle. Ryvin sitten välillä itsesäälissä ja välillä taas olin niin onnellinen päätöksen tekemisestä....

Näin 6 kk päätöksen tekemisen jälkeen voin sanoa, että tuo on ollut oikea päätös. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että rakastuminen on tunne ja rakastaminen on päätös, niin joskus se rakkaus vaan saattaa loppua. Sitä ei vaan löydy, vaikka kuinka yrittää. Onnellista on, että olen edelleen ex:äni kanssa hyvä ystävä. Me nähdään edelleen usein. Ja tehdään edelleen niitä asioita, mitä tykättiin tehdä aiemminkin yhdessä. Menetettiin siis puolisot, mutta saatiin pidettyä ystävyys. Pidän tästä asiantilasta. Ja nyt, kun meidän ei enää tarvitse yrittää pitää parisuhdetta kasassa, niin meillä menee niin paljon paremmin. Ystävyys on selkeästi se asia, mikä meillä toimii. Yhdessä asuminen ja parisuhteilu ei niinkään.

Näin yksin asuessani/ollessani olen myös oppinut paljon uusia asioita itsestäni ja lähipiiristäni. Sen, että mä viihdyn oikeasti yksin. Mä nautin niistä illoista, kun ei ole mitään ohjelmaa, ja voin olla vain kotona itsekseni. Selata nettiä, katsoa tv:tä, lukea kirjoja. Sen, että yksin ollessa vapaat ajat tulee täytettyä yllättävän nopeasti. Ei tarvitse pakosta jättää aikaa koti-illoille/parisuhdeajalle. Niinpä voikin helposti käydä, ettei sitä omaa yksinoloaikaa jääkään. Yritän opetella siis myös rauhoittamaan kalenteriani. On ollut myös helpottavaa huomata, etten oikeasti ole yksin. Vanhat ystävät ovat pääsääntöisesti pysyneet mukana. Ja pari uuttakin ystävää olen tänä syksynä saanut. Olen ollut myös avoimempi uusille ihmissuhteille. On ollut mukava havaita, että auttavia käsiä ja kuuntelevia korvia löytyy lähipiiristä paljon.

On ollut mukavaa myös huomata se, että huolimatta elämäni erinäisistä kriiseistä (jotka eivät varsinaisesti liity mitenkään eroamiseeni), olen aika onnellinen. Näin on hyvä olla.